Tällä viikolla Arman Alizad päräytti herätyskellon soimaan unisen ravitsemuskeskustelun korvan juuressa. Katsoin jakson ja suhtauduin siihen kriittisesti. Katsoin kuitenkin, että puutteistaan huolimatta tämä tarjoaa tilaisuuden keskustella sellaisista teemoista, kuten median tasapainoharha ja blogissanikin keskeisenä teemana oleva kriittinen ajattelu. Kirjoitin siis puheenvuoron, joka osoittautuikin äärimmäisen suosituksi; facebookin kautta se tavoitti vuorokaudessa yli 50000 ihmistä ja lukijoitakin on kertynyt blogiin saakka yli 15000. Ne ovat pienelle, ei-kaupalliselle tiedeblogille isoja lukuja, joista kiitokset kaikille!
Katsotaan nyt parin päivän jäähdyttelyn jälkeen, miten kävi ravitsemuskeskustelulle; heräsikö se vai jatkoiko uniaan? Tarkastelen tässä pintapuolisesti omaa kokemustani ohjelman jälkikeskusteluista ja siitä, mitä tästä voitaisiin ehkä oppia. Tai ainakin itse opin.
Oma kirjoitukseni keräsi paljon kommentteja ja suoraan minulle suunnatuista (Twitter, facebook tai blogin kommenttiosasto) arvioni mukaan 90% oli positiivista. Tämä tietysti lämmittää mieltä mutta se varsinainen asia, eli keskustelu ei oikein tämän asian ympärillä yrityksistäni huolimatta lähtenyt. Keskustelunavaukseni Twitterissä keräsi kyllä huomiota mutta varsinaista keskustelua vain vähän (lämpimät kiitokset harvoille osallistujille!):
Itse Keskustelun Herättäjä Arman otti “viestinviejän” roolin, mikä on tietysti hieno ele ja samassa linjassa hänen toimittajan roolin kanssa:
Opin myös, että muodostunut tasapainoharha ei ollut pelkästään seurausta siitä etteikö yritystä olisi ollut:
Johon liittyen itse yritin herättä sitä keskustelua:
Mutta eipä se siitä lähtenyt.
Tähän liittyen voin kertoa, että sain myös sähköpostia. Arman mainitsi nimeltä Mikael Fogelholmin kieltäytyneen mutta sain kuulla myös kahdelta muulta nimeltä mainitsemattomalta asiantuntijalta, että heitä oli pyydetty mutta ilmiselvästä tasapainoharhaisesta asetelmasta johtuen kieltäytyivät.
Tästä päästään opetukseen nro 1: mielestäni Armanin oma lähestymiskulma ohjelman aiheuttamaan keskusteluun on hänelle sopiva. Hän avasi pelikentän omalle kuulijakunnalleen ja huomioi myös minun kriittiset kommenttini. Tiedän, ettei hänellä itsellään välttämättä ollut kaikkea päätäntävaltaa haastateltavien valinnassa mutta kysytty on. Kieltäytyminen on kaksipiippuinen juttu: toisaalta sen ymmärtää täysin, sillä omalla osallistumisellaan vaikuttaa tasapainoharhan syntyyn. Toisaalta kieltäytyminenkin vahvistaa sitä.
Mikä siis ratkaisuksi? Ehdotukseni on, että tasapainoharhan sijaan viihteessäkin voitaisiin säilyttää näkemysten oikea suhde. Tässä ohjelmassa oli ehkä n. kymmenkunta haastateltavaa. Oikea tapa olisi siis ollut niin että 8-9 heistä olisi ollut alan (ravitsemuksen) asiantuntijoita, jotka perustelevat kantansa tieteen keinoin ja ymmärtävät tutkijoiden konsensuksen tärkeyden. Jos mukana olisi ollut esimerkiksi ravitsemusterapeutteja, heilläkin on vaikka minkälaisia onnistumistarinoita, joita myös voitaisiin käsitellä. Loput 1-2 haastateltavaa voisivat olla näitä toisinajattelijoita, joille annettaisiin marginaalisille mielipiteille kuuluva marginaalinen painoarvo. Idea on itse asiassa sama, mitä jenkkiläinen talk show-isäntä John Oliver humoristisesti esitti ilmastonmuutoskeskusteluun (koko video on ehdottomasti katsomisen arvoinen mutta pointti tulee selväksi nopeimmin tästä kohdasta).
Vastaus on TV-väen puolelta tietysti selvä: kuka tuollaista konsensuksen mukaista myötäilyä haluaisi katsoa? Ymmärrän pointin mutta tätä ei voi korostaa tarpeeksi: se ei ole mikään tekosyy tehdä tärkeästä aiheesta harhaanjohtavaa viihdettä. En ole media-alan ammattilainen, joten suoraan sanottuna tämä ei ole minun ongelmani. Te, joilla on siihen ammattitaito, keksikää keinot tehdä tieteen mukaisesta ohjelmasta viihdyttävää. Pallo on teillä. Mahdotonta se ei missään tapauksessa ole, sillä on olemassa valtaisa määrä laadukkaita dokumentteja joissa ollaan oikeasti tieteen asialla viihdearvosta tinkimättä. Yksi esimerkki jo klassikostatusta hipova Myytinmurtajat-sarja. Ehkäpä ohjelmassa voitaisiin pohtia syitä sille, miksi ravitsemussuositukset eivät toteudu? Antropologiset ja psykologiset mekanismit ovat itse asiassa oikein kommunikoituna paljon mielenkiintoisempia kuin hatusta revityt salaliittoteoriat.
Jos ohjelmaan kaivataan sitä shokkiefektiä ja jostain pitää suuttua, mitä jos otettaisiin käsittelyyn provosoivalla tavalla ravitsemuksen Oikeita Ongelmia? Kuten:
- Ruoan hävikki: Suomessa heitetään vuosittan 120-160 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa roskiin. Eniten kotitalouksissa ja koko potin hinta on arviolta 500 miljoonaa euroa. Miten vähennettäisiin sitä?
- Ruoan hinta: terveellinen, laadukas ruoka on kalliimpaa kuin ravintoköyhä einesmössö. Varakkaammat taloudet käyttävät ruokaan enemmän rahaa, kuin pienempituloiset. Suomessa on edelleen leipäjonoja siinä missä miljoonia kiloja ruokaa heitetään roskiin. Jos esimerkiksi Pohjantähden alla-ohjelmassa tarkastellaan suomalaisuutta, tässä olisi ollut mielestäni paljon parempi epäkohta, jolla saataisiin taas niitä silmäkulmia kostumaan. Muustakin kuin myötähäpeästä Antti Heikkilän salaliittoteorioita kohtaan.
- Lasten ravitsemus: esimerkiksi kouluruokailussa on edelleen isoja puutteita. Kuinka saadaan yläasteikäiset pojat syömään salaattia? Nokkosta ja spirulinaa lisäämällä? Tuskin
- Ruoan eettisyys/ekologisuus: ottaen huomioon mm. hävikin, kuinka eettistä on kasvattaa nykyisiä määriä eläimiä syötäväksi ja/tai maidontuotantoon ja heittää sitten merkittävä määrä roskiin? Entäpä eläinten kasvatusolosuhteet? Ruoan tuotanto on myös erittäin merkittävä kasvihuonepäästöjen tuottaja. Globaaleihin ilmastotavoitteisiin pääseminen on haastavaa jo nyt, joten se tulee taatusti vaikuttamaan myös ravitsemukseen.
Vaikka Aake Kalliala onkin legenda, pitäisin yllä mainittuja asioita paljon tärkeämpinä kuin Aaken laihtumisesta keskusteleminen.
Tähän liittyen, pysähdytäänpä hetkeksi pohtimaan tätä: kenen etuja se ajaa, että nämä Oikeat Ongelmat sivuutetaan ja sen sijaan tehdään ohjelmia missä satunnainen personal trainer kertoo lihoneensa ravitsemussuosituksia noudattamalla?
Keskustelua käytiin tietysti muuallakin. Omaan blogiini sain pääasiassa positiivista palautetta (lämpimät kiitokset niistäkin teille!) mutta myös kriittistä. Kirjoitukseni oli erään kommentoijan mielestä “järjestelmällistä tyhmyttä”, johon ei “edes viitsi kommentoida”. Mutta viitsipä kuitenkin. Toinen kriittinen kommentoija päätti lähteä haastamaan mm. kriittisen ajattelun ja tieteellisen kirjallisuuden lukutaitoani. Pyysin häntä lukemaan aikaisempia kirjoituksiani ja palaamaan sen jälkeen asiaan.
Näistä opin seikan nro 2: Ravitsemus aiheuttaa edelleen refleksinomaisia vastareaktioita kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat asioista eri mieltä. Tämä nyt oli vanhaa tietoa. Uutta lähinnä se, että keskustelun herättäminen ei varsinaisesti parantanut tilannetta lainkaan.
Kommentointia nähtiin myös Armanin facebook-seinällä. Taso vaihtelee surkuhupaisasta:
(Tässä viitataan minun kirjoitukseeni. Kommentoijalle tiedoksi, olin selvinpäin 🙂 )
…kriittisiin:
Ja ilahduttaviin:
Opetus nro 3: Yleisesti ottaen, facebookin puolella aihe herätti paljon positiivisia kommentteja jaksoa kohtaan. Muutama perusteltu kriittinen kommentti seassa mutta edelleenkään hyvin vähän varsinaista keskustelua.
En ole ehtinyt paljoa seurata muita blogeja, mutta yksi kriittinen sattui silmääni. Toinen, piristävä näkökulma ilmestyi antropologien ylläpitämälle antroblogi-sivustolle. Se sisälsi useita asiavirheitä, kuten sen että THL määrittää ravitsemussuositukset (ei, vaan sen tekee ravitsemusneuvottelukunta) ja että ne olisivat teollisuuden ohjailtavissa (ei, vaan mukaan ei oteta teollisuuden edustajia). Kävin tästä keskustelua kirjoittaja Ninnu Koskenalhon kanssa ja hän lupautuikin ilahduttavasti tekemään korjauksia mutta niitä ei ole tätä kirjoittaessani vielä tehty. Joka tapauksessa Arman jakoi alkuperäisen kirjoituksen ennen muutoksia, jolloin näkökulma oli selkeästi asiavirheistä johtuen tarpeettoman kriittinen suosituksia kohtaan. Sisältää silti paljon mielenkiintoista asiaa tästä huolimatta!
Tästä huomasin opetuksen nro 4: ravitsemus herättää myös mielenkiintoa muiden alojen tutkijoissa. He osallistuvat mielellään keskusteluun, joskin valitettavasti tällä kertaa puutteellisilla pohjatiedoilla.
Antroblogin kirjoitus herätti lisää kommentointia niin facebookin kuin Twitterinkin puolella mutta edelleen varsinainen keskustelu jäi vähäiseksi. Ninnulle iso kiitos osallistumisesta.
Näistä päästäänkin siihen ehkä suurimpaan oppituntiin nro 5: ohjelmassa haastatellut henkilöt eivät osallistu lainkaan mihinkään keskusteluun taikka kommentointiin missään (pieni korjaus, Jaakko Halmetoja kävi heittämässä sarkastisen kommentin Keho ja maha-blogiin). Antti Heikkilältä tämä on tuttua juttua mutta hän ei suinkaan ollut tässä ohjelmassa ainoa. Voi toki olla, että keskustelua käydään jossain pienemmissä piireissä, mistä en ole tietoinen. Arvostaisin lukijoilta vinkkejä, jos näin on.
Ymmärrän toki, ettei tällaisen nobody-tutkijan huutelut omassa pikku bloginurkassaan hetkauta kun kuulijakunta on niinkin laaja kuin näillä herroilla on. On myös täysin ymmärretävää, ettei SoMe-vääntöihin aina ole aikaa; elämässä pitää tehdä paljon muutakin. Haluan aina lähtökohtaisesti ajatella ihmisistä pelkkää hyvää mutta kieltämättä tässä pieni sisäinen kyynikko nostaa päätään enkä voi välttyä ajatukselta, että koko Pohjantähden alla-ruokajakso oli pelkkää ilmaista mainosta muutamien toisinajattelijoiden bisnekselle. Varmasti nyt on tulijoita PT-valmennukseen ja kirjojen myynti nousee pari pykälää. Ehkäpä jokunen uusi henkilö liittyy maksulliseen terveysklubiin. Omia näkemyksiä voisi puolustaa mutta toisaalta voi myös naureskella matkallaan pankkiin.
Tämän valossa: mitä siis jäi käteen siitä Armanin tarkoittamasta keskustelun herättämisestä? Paljon kommentteja, vähän keskustelua. Tasapainoharhan avulla luotua ilmaista mainosta ja suuren yleisön yhä suurempi hämmennys. Asiantuntijuuden hämärtyminen ja kasvava suuren yleisön hämmennys ravitsemuksesta.
Arman, miten meni omasta mielestä?
Nähdäkseni ravitsemuskeskustelu ei herännyt. Se vähän nosti sekavaa päätään, käänsi kylkeään poispäin oikeista ongelmista, painoi torkkua ja jatkoi uniaan.
Päivitys 6.6.16: Otan sanojani takaisin. Jaakko Halmetoja kirjoitti aihetta käsittelevän oman puheenvuoron blogiinsa. Se on lennokasta tajunnanvirtaa, eikä ainakaan allekirjoittaneelle avaudu ihan täysin mutta sisältää myös paljon mielenkiintoisia pointteja. Lisäksi sekä Arman, että Jaakko ovat osallistuneet keskusteluun blogini fb-sivulla varsin hyvässä hengessä. Isot kiitokset molemmille! Lisäksi mukana on ravitsemusviestinnästä tohtoriksi väitellyt Janne Huovila sekä kirjailija Varpu Tavi. Tätä kirjoittaessani keskustelua todella käydään. Katsotaan, mihin se johtaa 🙂
On ongelma, jos ‘tähtiasiantuntijoilla’ ei ole aikaa osallistua eikä varsinkaan hoitaa jälkipeliä. Taustalla enimmäkseen kai, että pientä porukkaa revitään joka lähtöön. Osassa median pyynnöistä on valmiiksi varattu joko ikävän kieltäjän tai narrin rooli. Kun kaikilla on ns. pääduuneissa täysi työ, niin kieltäytymiset tavallaan ymmärtää. Niiden joilla on oma bisneshyöty pelissä, kannattaa mennä julkisuuteen. Julkisuus kohtelee ns. vaihtoehtoväkeä kovin hellästi, vaikka puhuisivat pehmoisia. Se on sitten oudompaa, että jälkikeskusteluun ei lähde juuri ketään tähtikaartin ulkopuolelta – onhan koulutettuja ravitsemusasiantuntijoitakin useampi sata. Osa taitaa välttää vaihtoehtoväen vihapuhetta. Sääli, jos tämä lopettaa keskustelun.
Erittäin hyvin sanottu! Olen miettinyt, että mikä tuohon voisi olla ratkaisu mutta en ole keksinyt muuta kuin sen, että toivotaan pikkuhiljaa lisää “uuden polven tähtiasiantuntijoita”, joilla olisi enemmän intoa osallistua myös jälkipeleihin. Suuremmasta määrästä voisi löytyä paremmin sellaisia joilla sattuu olemaan aikaa osallistua. Oma vaikutelmani on, että suunta on hyvä.
Heikki Pakkala, julkisuudella tarkoittanet median toimittajia? Toimittajilta yksinkertaisesti puuttuu ammattitaito erottaa tietoa tiedosta. Ja mikä mahtaa ollakkaan se oikea tieto? Hypoteesi taitaa jo sanoa aika paljon mistä on kysymys?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hypoteesi
Vihapuheet? Minusta niiden,jotka nimittelevät vaihtoehtoruokavaliolla olivia “uskovaisiksi” kannattaisi katsoa itse peiliin.
Esimerkiksi tässä
Se on hämmentänyt ravitsemustutkijaa, koska voisi ajatella, että ruoka on kiva asia. Mutta ihmiset näyttäisivät olevan erityisen vihaisia ruuasta. Ruuan terveysvaikutuksista on tullut jonkinlainen uskonnon tyyppinen asia
http://yle.fi/uutiset/mikael_fogelholm_salaliitossa_myrkyttamassa_kansaa/6590721
tai tässä
Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholmista fanaattisuus ei ole hyväksi: ”Ruoka ei saisi olla uskonto”
https://demokraatti.fi/ravitsemustieteen-professori-mikael-fogelholmista-fanaattisuus-ei-ole-hyvaksi-ruoka-ei-saisi-olla-uskonto/
“Minusta niiden,jotka nimittelevät vaihtoehtoruokavaliolla olivia ”uskovaisiksi” kannattaisi katsoa itse peiliin.”
Kukaan ei ole nimitellyt ketään uskovaiseksi PELKÄSTÄÄN tietyn ruokavalion noudattamisen takia.
Mikäli henkilö X sen sijaan perustelee kys. ruokavaliota pseudotieteellisin väittein ja/tai ruokavalio pohjautuu pseudotieteelle tai uskonnollista retoriikkaa muistuttavalle, kritiikittömälle mantrojen toistelulle, on kuitenkin paikallaan puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Taidat jossitella? Mistä kys.ruokavaliosta on kysymys?
“Taidat jossitella?”
Siis kerron mielipiteeni? Ihanko totta?
“Mistä kys.ruokavaliosta on kysymys?”
Sinun tapauksessasi vhh. Myös joidenkin muiden ruokavalioiden, kuten paleo- ja vegaaniruokavaliot, kohdalla törmää hyvin usein uskonnolliseen retoriikkaan – tai sitten eettis-moraaliseen pohdintaan, joka on sinällään kiinnostavaa mutta EI suoranaisesti kuulu lääketieteelliseen/ravitsemustieteelliseen näkökulmaan.
Tiedät itsekin, että kierrät spämmäämässä pitkiä pätkiä tekstejä siellä sun täällä, missä vain vhh/tyydyttynyt rasva/insuliini mainitaan. Tämäkö ei ole sitä “käännytystyötä”?
Taitaa harmittaa? Minä en ole haukkunut kenenkään ruokavaliota uskonnon harjoittamiseksi kuten Fogelholm ja teikäläinen..
Koominen toi ylempänä blogitekstissä siteerattu “kriittinen” kommentti Facebookista.
Kommentista saa sen kuvan, että meta-analyysejä olisi tehty vuosisatoja.
Hei. Olen jonkin verran seurannut tätä ravitsemuskeskustelua – motiiveinani vilpitön halu huolehtia omasta terveydestä ja saada tietää, mikä ihan oikeasti on terveellistä ravintoa, ja toiseksi kasvava uteliaisuus. Keskustelussa häiritsee ja ihmetyttää moni asia. Ensinnäkin se, miten jakautunutta ja ristiriitaista annettava tieto (tai “tieto”) sekä keskustelu ovat. Olen maallikko luonnontieteissä, mutta kuitenkin sivistynyt ja ajattelukykyinen ihminen. Tuntuu, että mitä enemmän luen, sitä vaikeammaksi ja epäselvemmäksi muuttuu vastaus siihen, mitä pitäisi syödä.
Toiseksi ihmetyttää, miten paljon keskustelussa on keskinäistä nokittelua, syyttelyä, vihaa, halveerausta ja toisen osapuolen tarkoitusperien epäilyä. Vaihtoehtoleiri syyttää virallisia asiantuntijoita ruokateollisuuden talutusnuorassa olemisesta, ja virallisen puolen edustajat syyttävät vaihtoehtoleiriä oman bisneksensä edistämisestä – kuten tässäkin blogissa tehdään, vaikka asialliseen keskusteluun pyritäänkin. Ketä tässä siis pitäisi uskoa? Todella neutraalia ja asiallista, mihinkään suuntaan nyrkkiä puimatonta kirjoitusta on vaikea löytää.
Yksi asia, minkä luulen saavan ihmisiä kääntymään “vaihtoehtoleirin” puoleen, on (luonnon)tieteellisesti koulutettujen ihmisten jonkinasteinen ylimielisyys. Ymmärrän, että turhauttaa, kun ihmiset eivät ymmärrä tieteellistä argumentointia, mutta se ei ole peruste olla kuuntelematta ja ottamatta toisen näkemyksiä huomioon. Ei voi olla niin että vain luonnontieteen tohtorintutkinnolla varustettujen kannat kuullaan. Itsellänikin nousee vastustus siitä, kun asiantuntijat sanovat, että meillä on takanamme tuhat väestötason tutkimusta ja kymmenen vuotta yliopistokoulutusta, joten meitä on vaan pakko uskoa. Mielestäni koulutetulla ihmisellä on velvollisuus argumentoida ja selittää tietonsa niin, että normaalin sivistynyt maallikkokin ne ymmärtää. Ja myös kunnioittaa toisen elämänkokemusta ja ymmärrystä, vaikka se olisi muuta kuin lääketieteellinen tutkinto tai vastaava. Se on todellista sivistystä.
Epäilyksiä herättää myös tieteen edustajien joskus kritiikittömältä vaikuttava usko tieteeseen – tiede on äärettömän hieno tiedonhankintamenetelmä silloin, kun sitä käytetään oikein, mutta viime aikoina julkisuuteen on tullut yhä enemmän tietoa siitä, miten paljon tieteellisiä tutkimuksia vääristellään kaupallisten etujen vuoksi, varsinkin juuri lääketieteellisiä tutkimuksia – ei ole ihme, että kansalaisten usko tieteeseen ja tieteellisiin asiantuntijoihin horjuu! Tästä toivoisin myös tieteen edustajilta kannanottoa – kuten sinulta, Pauli. Kun tiedämme, miten paljon esim. lääketeollisuus ohjailee lääketieteellistä tutkimusta (ks. esim. Peter C. Gøtzschen kirja), miksi ihmeessä sama ei olisi vallalla ravitsemustieteessä?
Haluan vielä sanoa, että haen ehdottomasti perusteltua tietoa, ja olen jo huomannut, että “vaihtoehtoleirin” ravitsemusasiantuntijoiden kirjoituksista löytyy paljon asiavirheitä. Mutta miksi minun tulisi kritiikittömästi uskoa myöskään tieteellisiin tutkimuksiin ja virallisiin asiantuntijoihin?
Moi Riikka ja kiitos perusteelisesta kommentista!
Allekirjoitan osan kritiikistäsi. Asiantuntijuus on nykypäivänä murroksessa ja tämä tiedostetaan monenlaisilla foorumeilla aina vertaisarvioiduista tiedelehdistä tiedeviestinnän ammattilaisiin. Yksi olennainen syy on se, että tietoa on nykyään saatavilla enemmän kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Lisäksi varsinkin länsimaissa väestön keskimääräinen koulutus- ja tietotaso on korkeammalla kuin koskaan. Nämä seikat pakottavat eri alojen asiantuntijat muuttamaan viestintäänsä, sillä wanhanaikainen norsunluutornista huutelu ei enää vakuuta. Tässä siis nousee esiin tuo että todellisen asiantuntijan tulee vuonna 2016 pystyä jakamaan tietonsa ymmärrettävästi. Se on myös oma pyrkimykseni tätä blogia kirjoittaessani – tulla paremmaksi kirjoittajaksi.
Olen myös jossain määrin eri mieltä tietyistä pointeistasi.
Mainitsemasi molemminpuolinen nokittelu on mielestäni “liian tasapuolinen” kuvaus keskustelusta. Tosin, ymmärrän että nokittelun vaikutelma voi tulla riippuen niistä lähteistä mistä kautta tätä keskustelua seuraa. Jos lukee vaikkapa ravitsemusneuvottelukunnan tai sydänliiton ravitsemussuosituksia, tieto on varsin asiallisesti esitetty eikä nyrkkiä puida mihinkään suuntaan. On ihan eri asia mitä joku yksittäinen henkilö jossain haastattelussa sanoo. On selvää, että siellä omat tunteet pitäisi pystyä pitämään kurissa mutta toisaalta on ymmärrettävää että ne joskus nousevat pintaan jos on saanut niskaansa vihapostia ja murhaajaksi/korruptoituneeksi syyttelyä.
Olennainen piilee yksityiskohdissa. “Virallista puolta” syytetään korruptiosta, vaikka siellä on yleisenä käytäntönä tuoda esiin kaikki sidonnaisuudet. “Epävirallinen puoli” syyttelee usein sumeilematta ilman että ilmoittaa omia sidonnaisuuksiaan. Ehkä jopa päinvastoin – he esiintyvät riippumattomina vaikka selkeitä sidonnaisuuksia on. Tämän seikan esiintuominen on täysin välttämätöntä ja asiallistakin argumentointia – ei suinkaan “nokittelua”. Olen itse käsitellyt aihetta mm. tässä kirjoituksessani.
Sitten mietin tuota kommenttiasi ylimielisyydestä. Olisiko sinulla antaa esimerkkiä tällaisesta? Omasta mielestäni tietyn alan tutkijoiden konsensukseen vetoaminen on paitsi nöyrää, myös ehkäpä asiallisinta argumentointia mitä moneen laajempaan kysymykseen voi esittää. Voi todeta, ettei itsekään tiedä kaikkea mutta ympäri maailmaa toisistaan riippumattomat tutkijat ovat asiasta suurin piirtein yhtä mieltä. Konsensusta ja sen merkitystä olen käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Sen sijaan Todellista Ylimielisyyttä on mielestäni juuri se, että ilman minkäänlaista alan koulutusta lähdetään syyttelemään asiantuntijoita korruptiosta ja/tai tietämättömyydestä. Huomattavaa on, että syyttäjä voi toki olla oikeassa mutta kuten olen aikaisemmissa kirjoituksissani esittänyt, tieteen konsensuksen voi kumota ainoastaan samanarvoisella tai paremmalla tutkimusaineistolla, kuin millä siihen on päädytty. Kriittisen ajattelun kulmakivi on itsekriittisyys. Jos jostain asiasta ei tiedä paljoa, voi luulla tietävänsä hyvinkin paljon. Tästä olen kirjoittanut täällä. Toisaalta muista itsekriittisyyden piirteistä täällä. Yleensä nämä asiantuntijoina esiintyvät “asiantuntijat” eivät osaa kohdistaa kriittisyyttään lainkaan itseensä tai ajamaansa asiaa kohtaan.
Mitä tutkimukseen ja taloudellisiin intresseihin tulee, kiitän että kannanottoni kiinnostaisi sinua. Tulen sen kyllä jossain vaiheessa siitä kirjoittamaan kunhan perehdyn asiaan vieläkin syvällisemmin. Aihe on nimittäin paljon monimutkaisempi kuin voisi kuvitellakaan! Mitä ravitsemukseen tulee, uskallan väittää että siellä tilanne on vielä paljon huonommin kuin lääketutkimuksessa. Huomattavaa on kuitenkin se, että siitäkin huolimatta nk. isoista linjoista on mahdollista saada varsin hyvä käsitys. Esimerkiksi toisistaan riippumattomien asiantuntijaorganisaatioiden käsitykset ovat ympäri maailmaa kutakuinkin samanlaiset. On jokseenkin traagista, että ravitsemus kiinnostaa suurta yleisöä valtavasti mutta tieteellisenä tutkimusalana se on tavallaan jopa yksi ongelmallisimmista. Tätä aihetta käsitellään mielestäni hyvin tässä kirjoituksessa.
Mitä viimeiseen pointtiisi tulee, oma vastaukseni (joka on koko blogini ydin) on kriittinen ajattelu ja terve skeptisyys 🙂 Siihen ei kuulu missään nimessä asiantuntijoiden ja tutkimusten kritiikitön usko. Tätä aihetta käsittelevät mm. tämä (blogin ytimen määritelmä) ja tämä kirjoitukseni. Asiantuntijoiden konsensusta tulee mielestäni arvostaa, vaikka se jostain syystä epäilyttäisikin. Ja jos epäilyttää, täsmälleen samat epäilyn perusteet tulee ulottaa paitsi epäilijöihin, myös itseensä.
Tuli nyt kiireessä kirjoiteltua sekavasti ja linkiteltyä paljon omiin kirjoituksiini. Toivottavasti pointtini käy kuitenkin niistä esiin ja vaikka olisitkin eri mieltä, löytäisit jotain uutta ajattelemisen aihetta. Jälkimmäisessä tapauksessa kuulen toki tarkemmin lisää erimielisyyden syistä 🙂